Siirry pääsisältöön

Hajanaisia ajatelmia matkan varrelta

Piipahdin viikonloppuna veljeni kanssa Hämeenlinnassa. Hän oli joululahjaksi järjestänyt liput Vesalan keikalle ja yöpymisen Hotelli Emiliassa (niinpä!). Retki oli arjen yläpuolelle heittävine vaikutuksineen oikein tervetullut rentouttava paussi. Hämeen linnan pihamailla kiertelyn, köykäisen geokätköilyn, kahvinjuonnin ja kulinaarisen elämystelyn lomassa tuli pyöriteltyä päässä jos minkälaisia aiheita. Mikä tahansa poistuminen tavan ympäristöistä tarjoaa mielelle virikettä ihan uudella tavalla, mikä onkin itse asiassa todennäköisesti myös se pointti Julia Cameronin taiteilijatreffien konseptin takana (Tie luovuuteen). Pyrkimättä sen enempää järjestämään ajatelmiani mihinkään tärkeys- tai järkevyysjärjestykseen, mietin reissun aikana muun muassa, että
  • aika jännä et siitä huolimatta miten monta kilometriä (135 suuntaansa, muuten) ajoimme läpi varsinaisen Suomen ja hyvän matkaa syvälle Kanta-Hämeeseen, emme yhtä hajareisin ojaa ylittämästä yllätettyä peuraa lukuun ottamatta tavanneet metsäneläimiä. Tykkään ajomatkalla fiilistellä metsiä, ja autioilta vaikuttivat.
  • vitsi Suomessa on paljon tilaa.
  • mitähän puille tapahtuu, jos niiden annetaan rauhassa kasvaa oikein tosi vanhoiksi. Kuolevatko ne lopulta pystyyn vai jatkavatko kasvamistaan loputtomiin?
  • radiojuontajan (tai no ihan kenen tahansa) mukahauskuus on itse asiassa ihan tosi ärsyttävää.
  • onko Miley Cyruksen ääni omaleimaisen tunnistettava vai ei.
  • jos jo menomatkalla päättää mitä (fasaania ja tryffeliä) haluaa syödä ja missä (Piparkakkutalossa), eikä tee minkäänlaisia bäkap-suunnitelmia, niin miksi ei tosiaan tulisi varanneeksi pöytää suunnitelman täytäntöönpanon varmistamiseksi. Ei syöty fasaania ja tryffeliä Piparkakkutalossa ei. Mut hätäpäissä loihdittu kakkossuunnitelma ankkaa ja viikunahilloa Popinossa toimi myös ihan hyvin.
  • onkohan suojatiellä jalankulkijoille tilan antamisessa joku kaupunkikohtainen kulttuuri, näyttäisi olevan. 
  • sekä Liikenneturvan että Meidän perhe -lehden pitäisi tehdä parempia mainoksia. Että kohdeyleisö (minä) ymmärtäisi ne, plus että eivät herättäisi aivan järkyttävää myötähäpeää. (Tätä vähän ja toisaalta ei lainkaan sivuten kannattaa lukaista Laura Frimanin kolumni Ylen sivuilta. Siinä on mullakin tosi paljon allekirjoitettavaa. En muuten oikeesti ymmärrä et miks perhe-elämää pitää jotenkin markkinoida ulospäin usein siten, kuin perheellisillä ei oikeasti olisi minkäänlaista valinnanvapautta tai päätösvaltaa sen suhteen, millaista kunkin yksilöllisestä "perhe-elämästä" kehittyy. Tämä siis liittyen tuohon radiomainontaan.)
  • kenen biisi olikaan se, jossa lauletaan savun nuolevan raunioita.
  • onkohan eduskuntavaalien tienvarsimainonnalla ihan oikeesti kenenkään päätökseen minkäänlaista vaikutusta. Plus että ei varmaan ole sallittua kiinnittää niitä mainoksia nopeusvalvontakameroihin.
  • taiteella ei pitäisi olla mitään objektiivista asteikkoa sen suhteen mikä on hyvää ja mikä syvältä. Oikeesti. Kyse on subjektiivisesta kokemuksesta ja meille annetun taustatiedon vaikutuksesta tähän kokemuksemme. Tarkoitan tällä siis sitä, miten arvostamme nimekkäiden toimijoiden vasemman käden tekeleitäkin korkeakulttuurin helminä, mutta miellämme helposti upeatkin teokset toisarvoisiksi, jos tiedämme niiden luojaksi vaikkapa naapurin muutenkin perin erikoisesti käyttäytyvän Pentin.

Tällä viimeksi mainitsemallani ajatelmalla ei, for heaven's sake, ollut mitään tekemistä Vesalan keikan kanssa, vaan lähinnä siis mietin yleisesti taiteen merkitystä nautinnollisen kokemuksen kannalta. Niin kokijana kuin tekijänä. Niinpä me (ehkä pikkuisen em. Cameronin oppien innoittamana) avattiin mun juuri Suomalaisesta kirjakaupasta ostamani pastellivärit ja päästettiin kaikki se (aavistuksen keikasta ja vodka-russianeista päihtynyt) viattoman nautinnollinen, toiminnalliseen, subjektiiviseen taide-elämykseen tähtäävä luovuutemme valloilleen. Keskiyöllä hotellihuoneen lattialla istuen. Sisko ja veli väriliitujen tuhrimine sormineen. Just niin kuin silloin lapsina. 



Kuva on Hämeenlinnasta. Lunta ja jäätä on siellä edelleen paljon. Luonto on ruskeaa silloin kun se ei ole harmaata. Kuvan lainaus on Frank Martelan inspiroivasta Valonöörit - sisäisen motivaation käsikirjasta. En edelleenkään tiedä minkä varaan oman elämäni merkityksellisyyden perustaisin, mutta ennen kuin sen keksin, mielekäs puuhastelu & merkitykselliset ihmissuhteet kuulostaa sellaiselta kombolta, et kovin pieleen sen kanssa ei voi mennä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aloitin

Aloitin romaaninkirjoitustyön. Yhtenä iltana, kaadoin lasillisen punaviiniä ja tartuin lyijykynään. Suunnitelma erityisesti aloituksesta on päässäni aukoton, paperilla teksti yllättävien ponnistusten takana. Sytyin projektin alkuunsaannista, mutta lannistuin heti seuraavana päivänä siitä, että palavan kirjoittamishaluni, jopa -tarpeeni toteuttaminen ei johtanutkaan läpi yön kestävään flowtilaan. Tilaan, jossa havahdutaan auringonnousuun ja jossa unen väliinjäännistä huolimatta olo on kuin supersankarilla. Ehei. Ei tullut sitä tilaa. Tuli epävarmuus. Tuli epävarmuus omista kyvyistä. Mitä jos tämä ei olekaan se mun tie? Mitä jos tämä on koko ajan yhtä hankalaa? Jos mua ei sittenkään ole tehty tätä varten?
Sittemmin en kirjoittanut mitään. Suuri musta muistikirjani täysmaidonvalkeine sivuineen ja tyhjyyttään lohmottavine sivuineen työnsi luotaan. Jos en kirjoita, en voi myöskään epäonnistua, ajattelin. Ja paskat. En ole koskaan ennenkään uskonut tuuriin tai muuhun hölynpölyyn. Uskon kovaa…

Syöksyn

Syöksyn tiheän metsikön läpi. Polku on rajoiltaan selkeä, haarautuu. Kasvillisuus on tiheää ja sateen kostuttamaa. En vaivaudu enää siirtämään jokaista kasvoilleni lävähtävää oksaa, vaan pusken mieluummin läpi. On vaikeaa nähdä eteen, mutta tiedän silti minne olen menossa. Tiedän sen, tunnen sen. Odotus hengästyttää. Kun metsä on tiheimmillään, lisään vauhtia. Huohotukseni tahdittaa minua kantavien jalkojeni tasaista rummutusta.
Yhtäkkiä huomaan seisovani jyrkänteellä, rannalla, tuulessa. Maistan kielenkärjellä suolan ylähuulellani. Merivettä tai hikeä se on. Aavan ja kaiken sen kirkkauden sokaisemana en näe mitään mutta samalla näen kaiken. Horisontissa ei ole mitään ja silti siellä on koko maailma. Hymyilen.
**
Olen haalinut ja rakentanut. Olen viihtynyt ja nauttinutkin. Samalla olen pelännyt. Olen pelännyt tarttua suurimpaan unelmaani. Olen pelännyt epäonnistumista ja siihen liittyvää häpeää. Kaatumisesta aiheutuvia ruhjeita ja pettymystä. Enää en anna pelon rajoittaa. Enää en pelkää.

Punainen nahkaolkalaukku

Markku levittää maksamakkaraa ruispuikulan puolikkaalle. Samalla kun maksamakkara taipuu voiveitsen alla, sen pyöreä muoto lohkeaa reunasta. Johanna laahustaa huoneestaan jääkaapille ja sihauttaa pepsimakspullon auki. Juoma suhisee ikean jalalliseen arkiviinilasiin, ja tyttären väsynyt katse väistää isän. Markku huokaa mutta Johanna äänekkäämmin. Kunpa se löytäisi iloa jostakin, Markku miettii, ja antaa katseensa vaeltaa tyttären ruokkoamattomassa hiuspehkossa. – Lähdettäiskö johonkin reissuun? Mitä sanoisit, jos ostan sulle joululahjaksi pitkän viikonlopun jossain? Ulkomailla ihan. Yhdessä mentäis Tallinnaan tai vaikka Kööpenhaminaan. – Okei, Johanna vastaa, ja ihan kuin Markku olisi nähnyt hymyn häivähtävän hänen kasvoillaan, huulten aavistuksen kohoavan reunoistaan.
**
Oslo-Gardermoenin lentoasemalla skandiksi murtava naisääni pyytää viimeisiä Tokioon matkustavia siirtymään portille. Johanna kulauttaa viimeisen, jo hailakaksi käyneen tilkan mocha chai lattestaan ja kiertää tuhkanvaa…