Siirry pääsisältöön

Elämä on kuitenkin valinta

[Tänään(kään) ei toimi. Kirjoittamiseni on rikki.] Mulla on tässä kaks sivua muistiinpanoja suorittamisesta ja kiireestä sekä Yhteishyvän artikkeli toisessa välilehdessä auki. Siitä miten suomalaisia vaivaa kiire ja stressi vapaa-ajallakin. Miten itsekin olen tavannut buukata kalenterin kesäviikonloput täyteen hyvissä ajoin jo toukokuussa kaikella mukavalla menolla ja gettogetherillä. Sitten jossain kohtaa jo pian juhannuksen jälkeen hengästyneenä ihmetellä et se on kesä nyt. Elokuussa surkutella pimeneviä iltoja ja kerran toisensa jälkeen nostaa esille miten nopeasti kesä onkaan taas mennyt. Kesä. Päivät, viikot, vuodet, kymmenetkin. 

[Ei hitto alkaako se sittenkin wörkkiä. Meinasin jo luovuttaa ja hakea toisen lasin valkkua. Avata sittenkin Netflixin ja sieltä kiusallisesti mut koukuttaneen Outlanderin]. "Kiire, hätä, hoppu! Reilusti yli puolet suomalaisista kokee kiirettä vapaa-ajallaan viikoittain. Mikä meidät rauhoittaisi?" ihmetellään artikkelissa. "Kiire luo vapaa-aikaan suorittamisen tunteen. Elämästä on yhä vaikeampi nauttia, kun ei osaa pysähtyä tai pysähtyessään tuntee tekevänsä jotain väärin, kun ei tee mitään." (Yhteishyvä 02/2019.) 

[Takkuaa. Käyn laittamassa pyykit kuivumaan.] Mä oon just itse ollut tuollainen suorittaja. Oikein paheksuin niitä, joilla oli kesken päivää aikaa lojua sohvalla. Eikö niillä tosiaankaan ole mitään tuotteliaampaa puuhaa käsillä just nyt? Koska pitäähän koiraa ulkoiluttaa niin ja niin monta kilometriä päivässä, juosta se tämä ja tuo treeni, ehtiä salille, geokätköilemään, blogia päivittämään, kauppaan, ruokaa laittamaan ja siivoamaan. No okei. To be fair, tuo viimeinen ei ole koskaan ollut to do -listallani kovin korkealla. Hiton to do -listat ylipäätään. Eikö riitä että tulee toimeen (työskentelee) ja voi hyvin (syö, juo, nukkuu ja liikkuu sopivasti). Miksi vapaa-ajankin pitää olla yhtä kilpajuoksua? 

Mitä jos ei vaan lähdettäis mukaan siihen. Kiireeseen. Stressi on kuin norovirus. Se tarttuu jo pelkästä ajatuksesta. 

"Ei olla pitkään aikaan nähty, vitsi kun onkin ollut kiire." 
"En mä vaan ehdi lukea kirjaa nykyään ikinä." 
"Saisinpa lisää tunteja vuorokauteen." 

Mä saan näppylöitä näistä sinänsä harmittomista fraaseista. Koska lopulta kysymys on kuitenkin valinnasta. Valitsen tehdä töitä tai mitä tahansa muuta ennemmin kuin nähdä sua. Selaan mieluummin Instagramia kaksi tuntia päivässä kuin tartun kirjaan. Kaikille meille on kuitenkin annettu päiviimme aikaa saman verran, joten on ihan meistä itsestämme kiinni kuinka sen valitsemme käyttää.

Itse uuvuin syksyllä aloittelevana yksinhuoltajana kaikkien arki-iltojen jatkuvaan buukkaamiseen. Siis kiireeseen, vaikka se olikin semmoista sävyltään positiivista tekemistä. Silloin se oli tarpeen, koska jotain mulla oli selvästi tarve vältellä. Ajatuksiani varmasti. Tunteitani, ehdottomasti. Mut kun se ystävienkin tapaaminen leikkipuistoissa, kahvilla tai kauppakeskusten leikkipaikoilla tuntuu enemmän pakenemiselta kuin viihtymiseltä, jotain on pielessä. Tai kuten monilla verkkosivuilla niin lystikkäästi todetaan: "Hups, tapahtui virhe. Yritä uudelleen."

Niinpä yritin. Pureuduin oikein todella siihen miksi elämästäni on tullut yksi valtava suoritusten jatkumo. Vapaa-ajastanikin. Miksi miksi miksi ja miksi teen niitä asioita mitä teen? Ketä varten? Entä jos vapaa-aikaa katsoisikin siitä näkökulmasta, että se on sitä aikaa, jolloin sä teet just mitä sä sillä hetkellä eniten maailmassa haluat tehdä. Jos sä oikeasti haluat eniten maailmassa lähteä puolen tunnin kovalle juoksulenkille, vaikka olet jo kävellyt koiran kanssa toista tuntia metsässä ja oikeastaan punaviinikin houkuttelisi, niin fine. Mene juoksulenkille. Mut jos sä menet sinne juoksulenkille, koska olet ajatellut, että juoksulenkillä nyt vaan kannattaisi käydä kolme kertaa viikossa, mitä se kertoo susta jos et menekään vaikka suunnittelit, laiska p*ska, nyt jää puolimara haaveeksi. Ni onko se silloin sitä mitä sä just eniten sillä hetkellä haluat tehdä? 

Okei. Maailma ei vaan pyöri sillee et kaikki tekisi vapaa-ajallaan just sitä mitä ne haluaa. Onhan ne kotityötkin oikeesti vaan pakko tehdä joskus. Siis jos ei meinaa joka kerta ostaa uusia sukkia kun vanhat alkaa haista. Kerätä sisustustyynyjen täytteeksi valtoimenaan kämpännurkkiin sikiämään intoutuneita villakoiria. Joskus vaan pitää täyttää se kausiveroilmoitus, jos meinaa yrittäjänä itsensä elättää. Mut ei lähdettäis mukaan siihen, että kiire on jotenkin hieno juttu. Melkeinpä statussymboli, kuten edellä mainitsemassani artikkelissa pohditaan, ihmisen tärkeyden mittari

Vapaa-aikani ja sen myötä elämäni suorittamiseen ja aikatauluttamiseen uupuneena jätin pari kuukautta sitten pois kaiken. Kaiken siis itse itselleni keräämäni puuhan, joka on joskus ollut mielekästä ja palkitsevaakin, mutta josta on tullut valtava suoritusjatkumoani pönkittävä rasite. Harrastukset, menot, projekteeraamisen. Siis projektit projektien takia. Koska pitää olla joku projekti, on se sitten koira kisakuntoon, itseni rantakuntoon, se tuo ja tämä keskeneräinen ompelutyö pois kuljeksimasta nurkista, johonkin tiettyyn juoksutapahtumaan tähtääminen... mun esikoisromaaniprojektini. Lopetin myös Vau Mumun liiketoiminnan, josta oli mulle joskus suuri riemu, mutta joka oli ajan saatossa muuttunut enemmän taakaksi.

Sitten mä pyörittelin peukaloitani. Vein lapsen päiväkotiin ja palasin itse kotiin keittämään kahvia, lojumaan sohvalla ja lukemaan kirjoja. Paljon selfhelppiä, mut myös ihan kaunokirjallista. Tai joskus saatoin ihan mennä takaisin nukkumaan ja herätä vasta lähempänä puolta päivää. Heräillä rauhassa uudelleen, käydä koiran kanssa metsässä ja pysähtyä. Mitä luksusta, eikö. Mut vitsi miten mä oon potenut tätäkin. Näitä valintojani. Eihän kukaan aikuinen ihminen tee tällee, elä kuin teini ja nauti olostaan. Aikuinen ihminen herää aamulla, tekee töitä ja menee nukkumaan toistaakseen sen kaiken taas uudelleen seuraavana päivänä. "Kukaan ei halua tuoda esille hidasteluaan, epäonnistumisiaan tai sitä, ettei ole taaskaan saanut mitään järkevää aikaiseksi" (Yhteishyvä 02/2019). Olen filosofi Juha T. Hakalan kanssa samoilla linjoilla siinä, että somea pitäisi rakentaa enemmän siihen suuntaan, että  on ookoo hidastella, epäonnistua ja olla saamatta mitään järkevää aikaan. Koska somellahan se on iso lusikkansa siinä sopassa, miten nykyihminen oman arvonsa suorittavana osana yhteiskuntaa kokee.

Tämä mun oravanpyörästä suurilta osin pudottautuminen on oikeesti hävettänyt mua melkoisesti. Vaikka siis nimenomaan mun tulisikin nauttia työni tarjoamasta edusta tehdä töitä just silloin kun huvittaa (eli vaikka keskellä yötä, silloin kun sataa tai on muuten vaan synkkää tehdä mitään muutakaan). Ja alkuun palatakseni - munhan nimenomaan pitäisi ajatella et mähän teen nyt just sitä mitä mä haluan elämälläni tehdä. Mä haluan pysähtyä, rauhoittua ja olla itselleni armollisempi. Hitto. Mä pysähdyn, rauhoitun ja olen itselleni armollisempi. En pelkästään halua, vaan olen. Lakkaan suorittamasta, lakkaan pyrkimästä ja lakkaan haluamasta yhtään mitään. Koska mulla on kaikki. Just nyt mulla on kaikki ja mulla on tämä hetki. Ja mä otan siitä kaiken irti. Ei antauduta kiirelle vaan tehdään se valinta ihan itse. Se valinta siitä millaista elämää me oikeasti halutaan elää. Eikä vaan haluta, vaan eletään.


Ps. Ei olis muuten tätäkään blogitekstiä, jos olisin antautunut halulleni tehdä just sitä mitä sillä hetkellä haluan. Eli vaihtaa sinne netfliksaamisen puolelle silloin kun kirjoittaminen tuntui erityisen hankalalta. Haluamisen, merkityksellisyyden, motivaation, tahdonvoiman, tavoitteiden ja suorittamisen välillä on valtavia toisiaan repiviä ristiriitoja, mut ne kuuluvat elämään ja niiden hyväksyminen saattaa auttaa valintojen tekemisessä. Tai sit ei. Kaikki voi myös mennä enemmän solmuun, eikä mistään tule mitään senkään vertaa. Mut sekin kuuluu elämään.

Pps. Aiheeseen liittyvää lukemista kaipaavien kannattaa tsekata muun muassa Eevi Minkkisen Ole itsellesi armollinen, Ronnie Grandellin Irti itsekritiikistä, Frank Martelan Tahdonvoiman käyttöohje, Carol S. Dweckin Mindset - Menestymisen psykologia ja Brené Brownin En olekaan yksin: totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta. Tietoisen läsnäolon ensihätään voi napsia Bhante Henepola Gunaratanan Johdatuksen tietoiseen läsnäoloon tai Sari Laineen Tietoisuustaidot. Jos taas tuntuu, että pää sekoaa kaikesta tästä ristiriitaisesta saavuttamisen ja irtipäästämisen viidakosta, tartu ekana vaikka Iikka Kiven humoristiseen mutta osuvaan teokseen Menisit ennemmin terapiaan.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aloitin

Aloitin romaaninkirjoitustyön. Yhtenä iltana, kaadoin lasillisen punaviiniä ja tartuin lyijykynään. Suunnitelma erityisesti aloituksesta on päässäni aukoton, paperilla teksti yllättävien ponnistusten takana. Sytyin projektin alkuunsaannista, mutta lannistuin heti seuraavana päivänä siitä, että palavan kirjoittamishaluni, jopa -tarpeeni toteuttaminen ei johtanutkaan läpi yön kestävään flowtilaan. Tilaan, jossa havahdutaan auringonnousuun ja jossa unen väliinjäännistä huolimatta olo on kuin supersankarilla. Ehei. Ei tullut sitä tilaa. Tuli epävarmuus. Tuli epävarmuus omista kyvyistä. Mitä jos tämä ei olekaan se mun tie? Mitä jos tämä on koko ajan yhtä hankalaa? Jos mua ei sittenkään ole tehty tätä varten?
Sittemmin en kirjoittanut mitään. Suuri musta muistikirjani täysmaidonvalkeine sivuineen ja tyhjyyttään lohmottavine sivuineen työnsi luotaan. Jos en kirjoita, en voi myöskään epäonnistua, ajattelin. Ja paskat. En ole koskaan ennenkään uskonut tuuriin tai muuhun hölynpölyyn. Uskon kovaa…

Syöksyn

Syöksyn tiheän metsikön läpi. Polku on rajoiltaan selkeä, haarautuu. Kasvillisuus on tiheää ja sateen kostuttamaa. En vaivaudu enää siirtämään jokaista kasvoilleni lävähtävää oksaa, vaan pusken mieluummin läpi. On vaikeaa nähdä eteen, mutta tiedän silti minne olen menossa. Tiedän sen, tunnen sen. Odotus hengästyttää. Kun metsä on tiheimmillään, lisään vauhtia. Huohotukseni tahdittaa minua kantavien jalkojeni tasaista rummutusta.
Yhtäkkiä huomaan seisovani jyrkänteellä, rannalla, tuulessa. Maistan kielenkärjellä suolan ylähuulellani. Merivettä tai hikeä se on. Aavan ja kaiken sen kirkkauden sokaisemana en näe mitään mutta samalla näen kaiken. Horisontissa ei ole mitään ja silti siellä on koko maailma. Hymyilen.
**
Olen haalinut ja rakentanut. Olen viihtynyt ja nauttinutkin. Samalla olen pelännyt. Olen pelännyt tarttua suurimpaan unelmaani. Olen pelännyt epäonnistumista ja siihen liittyvää häpeää. Kaatumisesta aiheutuvia ruhjeita ja pettymystä. Enää en anna pelon rajoittaa. Enää en pelkää.

Punainen nahkaolkalaukku

Markku levittää maksamakkaraa ruispuikulan puolikkaalle. Samalla kun maksamakkara taipuu voiveitsen alla, sen pyöreä muoto lohkeaa reunasta. Johanna laahustaa huoneestaan jääkaapille ja sihauttaa pepsimakspullon auki. Juoma suhisee ikean jalalliseen arkiviinilasiin, ja tyttären väsynyt katse väistää isän. Markku huokaa mutta Johanna äänekkäämmin. Kunpa se löytäisi iloa jostakin, Markku miettii, ja antaa katseensa vaeltaa tyttären ruokkoamattomassa hiuspehkossa. – Lähdettäiskö johonkin reissuun? Mitä sanoisit, jos ostan sulle joululahjaksi pitkän viikonlopun jossain? Ulkomailla ihan. Yhdessä mentäis Tallinnaan tai vaikka Kööpenhaminaan. – Okei, Johanna vastaa, ja ihan kuin Markku olisi nähnyt hymyn häivähtävän hänen kasvoillaan, huulten aavistuksen kohoavan reunoistaan.
**
Oslo-Gardermoenin lentoasemalla skandiksi murtava naisääni pyytää viimeisiä Tokioon matkustavia siirtymään portille. Johanna kulauttaa viimeisen, jo hailakaksi käyneen tilkan mocha chai lattestaan ja kiertää tuhkanvaa…