Täällä on Vanhalinnassa sellainen kujanpätkä, jonka varrella asuu ihan tosi monta koiraa. Pari niistä on onnistunut säikäyttämään Luumuraukan muutaman kerran pahanpäiväisesti, ja koirahan muistaa. Pitkään välttelin kyseisellä alueella lenkkeilyä ja siirsin lähestulkoon kaiken ulkoilun metsiin ja pelloille. Siinä on puolensa. Luonnon hameenhelmoissa piileskelyssä. Linnunlaulu, kuusenneulasten läpi siivilöityvä auringonlasku ja kaikkea muutakin läsnäolohommaa. Mut sit siinä on se toinen puoli. Eli se siis että täysin metsittynyt, nimenomaisesti pellossa elävä maalaiskoira ihan todella unohtaa, miten siellä ihmisten ilmoilla käyttäydytään (ja sekin voi olla ihan hyvä taito toisinaan).
Niinpä otettiin rutiinin alle taas tämä pahamaineinen kujanpätkä. Ja ihan mielenkiinnolla olen sivusta seurannut sitä menoa. Kukkotappelointia, taistelevia metsoja ja rehellistä game on -meininkiä. Ja siis tämä kaikki tuossa pienessä koirassa ihan yksinään. Ne fleksinnarussa pokkuroinnit, valehyökkäykset, selkäranganpituiset irokeesit, pöhinät ja capoeiraa muistuttavat tanssahtelut. Autiolla kujanpätkällä. Ja tämä sama näytelmä toistui ainakin puolentusinaa kertaa ennen kuin vihdoin! Vihdoin tänään siinä yhdessä pihassa ihan oikeasti oli se aidalle haukkumaan riemastunut koira.
Voisi kuvitella, että siitähän vasta se show syntyi. Mut ei. Kun Luumu kuuli jo kaukaa, että nyt siellä on se koira, se nosti nätisti katsekontaktin ja suoritti koko kadunpätkän hermonsa siistillä lahjanarulla paketoiden. Pihan ohittaminen omavalintaisessa kontaktissa nätisti vierelläni seuraten oli sille jopa helppoa, pala maksalaatikkoa. Sen oli helpompaa luopua häiriöstä kuin kulkea saman talon ohi ilman häiriötä. En voinut muuta kuin nauraa ääneen. Ja palkata koiraa loistohommasta tietty.
Mut tää oli musta ilmiönä jotenkin havahduttava. Ne yhdeksän edeltävää kertaa se pelkäsi joka kerta pahinta ja valmistautui antamaan itsestään ihan kaiken. Hitto se antoi itsestään ihan kaiken, sille tyhjälle kujanpätkälle. Mut sit kun oli oikeesti tosi kyseessä (ihan hitoksen jännittävä suuri collie siinä parin metrin päässä aidan takana mut kuitenkin ihan henkeäuhkaavan iholla), Luumu jätti kaiken ylimääräisen esityksen ja keskittyi vaan selviämään. Sinänsä ihastuttavaa, että katsekontaktissa seuraaminen on sen valitsema tie hengissä pysyttelyyn vaarallisessa tilanteessa (tässä kohtaa muistutettakoon, että Luumu on toki treenannut näitä taitoja kohtalaisen monta hetkeä elämästään).
Ja siis mut havahdutti nimenomaan se että sitähän me ihmisetkin tehdään. Pelätään ja murehditaan ihan hitosti et mitä tapahtuu. Mitä jos saan aivoverenvuodon tai jos mun äiti saa sen, myrsky vie talosta katon tai venäläiset hyökkää. Mut se on niin turhaa. Koska tulevaisuus ei ole todellisuutta. Sitä ei ole olemassakaan. Kaikki se pokkurointi, kukkotappeluun valmistautuminen ja salsanaskeleet siellä kadunpätkällä. Ihan turhaan. Koska tosipaikan tullen, mistään siitä ei kuitenkaan ole hyötyä. Ja jos sitä tosipaikkaa ei vaikka koskaan tulekaan, se on silti ja se on erityisesti silloin ollut turhaa.
Ja se kuluttaa. Jokainen tulevaisuuteen suunnattu ajatus on pois tästä hetkestä. Ja tämä hetki on se mitä meillä ihan todella vain on. Ollaan siinä. Tässä. Sitä mäkin harjoittelen parhaillaan.
Ps. Ei silti syytetä niitä ajatuksia sinne tulevaisuuteen karkaamisesta. Eikä itseämme siitä et ne ajatukset karkaa sinne. Koska sellaisia ne ajatukset on. Tulee ja menee miten sattuu. Mut se onkin jo ihan toinen tarina se.
Ja vielä. Pitkään aikaan en ole lukenut mitään niin sykähdyttävää kuin pari päivää sitten aloittamani Kristin Hannahin Satakieli. Jussi Valtosen Hei eivät tiedä mitä tekevät jälkeen siis. Koska se vasta oli (ja tähän sellainen käsimerkki, jossa peukalo ja etusormi muodostavat ympyrän ja muut sormet muistuttavat undulaatin töyhtöä).
Kommentit
Lähetä kommentti