Siirry pääsisältöön

Ollaan tässä

Täällä on Vanhalinnassa sellainen kujanpätkä, jonka varrella asuu ihan tosi monta koiraa. Pari niistä on onnistunut säikäyttämään Luumuraukan muutaman kerran pahanpäiväisesti, ja koirahan muistaa. Pitkään välttelin kyseisellä alueella lenkkeilyä ja siirsin lähestulkoon kaiken ulkoilun metsiin ja pelloille. Siinä on puolensa. Luonnon hameenhelmoissa piileskelyssä. Linnunlaulu, kuusenneulasten läpi siivilöityvä auringonlasku ja kaikkea muutakin läsnäolohommaa. Mut sit siinä on se toinen puoli. Eli se siis että täysin metsittynyt, nimenomaisesti pellossa elävä maalaiskoira ihan todella unohtaa, miten siellä ihmisten ilmoilla käyttäydytään (ja sekin voi olla ihan hyvä taito toisinaan).

Niinpä otettiin rutiinin alle taas tämä pahamaineinen kujanpätkä. Ja ihan mielenkiinnolla olen sivusta seurannut sitä menoa. Kukkotappelointia, taistelevia metsoja ja rehellistä game on -meininkiä. Ja siis tämä kaikki tuossa pienessä koirassa ihan yksinään. Ne fleksinnarussa pokkuroinnit, valehyökkäykset, selkäranganpituiset irokeesit, pöhinät ja capoeiraa muistuttavat tanssahtelut. Autiolla kujanpätkällä. Ja tämä sama näytelmä toistui ainakin puolentusinaa kertaa ennen kuin vihdoin! Vihdoin tänään siinä yhdessä pihassa ihan oikeasti oli se aidalle haukkumaan riemastunut koira.

Voisi kuvitella, että siitähän vasta se show syntyi. Mut ei. Kun Luumu kuuli jo kaukaa, että nyt siellä on se koira, se nosti nätisti katsekontaktin ja suoritti koko kadunpätkän hermonsa siistillä lahjanarulla paketoiden. Pihan ohittaminen omavalintaisessa kontaktissa nätisti vierelläni seuraten oli sille jopa helppoa, pala maksalaatikkoa. Sen oli helpompaa luopua häiriöstä kuin kulkea saman talon ohi ilman häiriötä. En voinut muuta kuin nauraa ääneen. Ja palkata koiraa loistohommasta tietty.

Mut tää oli musta ilmiönä jotenkin havahduttava. Ne yhdeksän edeltävää kertaa se pelkäsi joka kerta pahinta ja valmistautui antamaan itsestään ihan kaiken. Hitto se antoi itsestään ihan kaiken, sille tyhjälle kujanpätkälle. Mut sit kun oli oikeesti tosi kyseessä (ihan hitoksen jännittävä suuri collie siinä parin metrin päässä aidan takana mut kuitenkin ihan henkeäuhkaavan iholla), Luumu jätti kaiken ylimääräisen esityksen ja keskittyi vaan selviämään. Sinänsä ihastuttavaa, että katsekontaktissa seuraaminen on sen valitsema tie hengissä pysyttelyyn vaarallisessa tilanteessa (tässä kohtaa muistutettakoon, että Luumu on toki treenannut näitä taitoja kohtalaisen monta hetkeä elämästään).

Ja siis mut havahdutti nimenomaan se että sitähän me ihmisetkin tehdään. Pelätään ja murehditaan ihan hitosti et mitä tapahtuu. Mitä jos saan aivoverenvuodon tai jos mun äiti saa sen, myrsky vie talosta katon tai venäläiset hyökkää. Mut se on niin turhaa. Koska tulevaisuus ei ole todellisuutta. Sitä ei ole olemassakaan. Kaikki se pokkurointi, kukkotappeluun valmistautuminen ja salsanaskeleet siellä kadunpätkällä. Ihan turhaan. Koska tosipaikan tullen, mistään siitä ei kuitenkaan ole hyötyä. Ja jos sitä tosipaikkaa ei vaikka koskaan tulekaan, se on silti ja se on erityisesti silloin ollut turhaa.

Ja se kuluttaa. Jokainen tulevaisuuteen suunnattu ajatus on pois tästä hetkestä. Ja tämä hetki on se mitä meillä ihan todella vain on. Ollaan siinä. Tässä. Sitä mäkin harjoittelen parhaillaan.


Ps. Ei silti syytetä niitä ajatuksia sinne tulevaisuuteen karkaamisesta. Eikä itseämme siitä et ne ajatukset karkaa sinne. Koska sellaisia ne ajatukset on. Tulee ja menee miten sattuu. Mut se onkin jo ihan toinen tarina se.

Ja vielä. Pitkään aikaan en ole lukenut mitään niin sykähdyttävää kuin pari päivää sitten aloittamani Kristin Hannahin Satakieli. Jussi Valtosen Hei eivät tiedä mitä tekevät jälkeen siis. Koska se vasta oli (ja tähän sellainen käsimerkki, jossa peukalo ja etusormi muodostavat ympyrän ja muut sormet muistuttavat undulaatin töyhtöä). 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aloitin

Aloitin romaaninkirjoitustyön. Yhtenä iltana, kaadoin lasillisen punaviiniä ja tartuin lyijykynään. Suunnitelma erityisesti aloituksesta on päässäni aukoton, paperilla teksti yllättävien ponnistusten takana. Sytyin projektin alkuunsaannista, mutta lannistuin heti seuraavana päivänä siitä, että palavan kirjoittamishaluni, jopa -tarpeeni toteuttaminen ei johtanutkaan läpi yön kestävään flowtilaan. Tilaan, jossa havahdutaan auringonnousuun ja jossa unen väliinjäännistä huolimatta olo on kuin supersankarilla. Ehei. Ei tullut sitä tilaa. Tuli epävarmuus. Tuli epävarmuus omista kyvyistä. Mitä jos tämä ei olekaan se mun tie? Mitä jos tämä on koko ajan yhtä hankalaa? Jos mua ei sittenkään ole tehty tätä varten?
Sittemmin en kirjoittanut mitään. Suuri musta muistikirjani täysmaidonvalkeine sivuineen ja tyhjyyttään lohmottavine sivuineen työnsi luotaan. Jos en kirjoita, en voi myöskään epäonnistua, ajattelin. Ja paskat. En ole koskaan ennenkään uskonut tuuriin tai muuhun hölynpölyyn. Uskon kovaa…

Syöksyn

Syöksyn tiheän metsikön läpi. Polku on rajoiltaan selkeä, haarautuu. Kasvillisuus on tiheää ja sateen kostuttamaa. En vaivaudu enää siirtämään jokaista kasvoilleni lävähtävää oksaa, vaan pusken mieluummin läpi. On vaikeaa nähdä eteen, mutta tiedän silti minne olen menossa. Tiedän sen, tunnen sen. Odotus hengästyttää. Kun metsä on tiheimmillään, lisään vauhtia. Huohotukseni tahdittaa minua kantavien jalkojeni tasaista rummutusta.
Yhtäkkiä huomaan seisovani jyrkänteellä, rannalla, tuulessa. Maistan kielenkärjellä suolan ylähuulellani. Merivettä tai hikeä se on. Aavan ja kaiken sen kirkkauden sokaisemana en näe mitään mutta samalla näen kaiken. Horisontissa ei ole mitään ja silti siellä on koko maailma. Hymyilen.
**
Olen haalinut ja rakentanut. Olen viihtynyt ja nauttinutkin. Samalla olen pelännyt. Olen pelännyt tarttua suurimpaan unelmaani. Olen pelännyt epäonnistumista ja siihen liittyvää häpeää. Kaatumisesta aiheutuvia ruhjeita ja pettymystä. Enää en anna pelon rajoittaa. Enää en pelkää.

Punainen nahkaolkalaukku

Markku levittää maksamakkaraa ruispuikulan puolikkaalle. Samalla kun maksamakkara taipuu voiveitsen alla, sen pyöreä muoto lohkeaa reunasta. Johanna laahustaa huoneestaan jääkaapille ja sihauttaa pepsimakspullon auki. Juoma suhisee ikean jalalliseen arkiviinilasiin, ja tyttären väsynyt katse väistää isän. Markku huokaa mutta Johanna äänekkäämmin. Kunpa se löytäisi iloa jostakin, Markku miettii, ja antaa katseensa vaeltaa tyttären ruokkoamattomassa hiuspehkossa. – Lähdettäiskö johonkin reissuun? Mitä sanoisit, jos ostan sulle joululahjaksi pitkän viikonlopun jossain? Ulkomailla ihan. Yhdessä mentäis Tallinnaan tai vaikka Kööpenhaminaan. – Okei, Johanna vastaa, ja ihan kuin Markku olisi nähnyt hymyn häivähtävän hänen kasvoillaan, huulten aavistuksen kohoavan reunoistaan.
**
Oslo-Gardermoenin lentoasemalla skandiksi murtava naisääni pyytää viimeisiä Tokioon matkustavia siirtymään portille. Johanna kulauttaa viimeisen, jo hailakaksi käyneen tilkan mocha chai lattestaan ja kiertää tuhkanvaa…