Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.

Hajanaisia ajatelmia matkan varrelta

Piipahdin viikonloppuna veljeni kanssa Hämeenlinnassa. Hän oli joululahjaksi järjestänyt liput Vesalan keikalle ja yöpymisen Hotelli Emiliassa (niinpä!). Retki oli arjen yläpuolelle heittävine vaikutuksineen oikein tervetullut rentouttava paussi. Hämeen linnan pihamailla kiertelyn, köykäisen geokätköilyn, kahvinjuonnin ja kulinaarisen elämystelyn lomassa tuli pyöriteltyä päässä jos minkälaisia aiheita. Mikä tahansa poistuminen tavan ympäristöistä tarjoaa mielelle virikettä ihan uudella tavalla, mikä onkin itse asiassa todennäköisesti myös se pointti Julia Cameronin taiteilijatreffien konseptin takana (Tie luovuuteen). Pyrkimättä sen enempää järjestämään ajatelmiani mihinkään tärkeys- tai järkevyysjärjestykseen, mietin reissun aikana muun muassa, että aika jännä et siitä huolimatta miten monta kilometriä (135 suuntaansa, muuten) ajoimme läpi varsinaisen Suomen ja hyvän matkaa syvälle Kanta-Hämeeseen, emme yhtä hajareisin ojaa ylittämästä yllätettyä peuraa lukuun ottamatta tavanneet mets…

Elämä on kuitenkin valinta

[Tänään(kään) ei toimi. Kirjoittamiseni on rikki.] Mulla on tässä kaks sivua muistiinpanoja suorittamisesta ja kiireestä sekä Yhteishyvän artikkeli toisessa välilehdessä auki. Siitä miten suomalaisia vaivaa kiire ja stressi vapaa-ajallakin. Miten itsekin olen tavannut buukata kalenterin kesäviikonloput täyteen hyvissä ajoin jo toukokuussa kaikella mukavalla menolla ja gettogetherillä. Sitten jossain kohtaa jo pian juhannuksen jälkeen hengästyneenä ihmetellä et se on kesä nyt. Elokuussa surkutella pimeneviä iltoja ja kerran toisensa jälkeen nostaa esille miten nopeasti kesä onkaan taas mennyt. Kesä. Päivät, viikot, vuodet, kymmenetkin. 
[Ei hitto alkaako se sittenkin wörkkiä. Meinasin jo luovuttaa ja hakea toisen lasin valkkua. Avata sittenkin Netflixin ja sieltä kiusallisesti mut koukuttaneen Outlanderin]. "Kiire, hätä, hoppu! Reilusti yli puolet suomalaisista kokee kiirettä vapaa-ajallaan viikoittain. Mikä meidät rauhoittaisi?" ihmetellään artikkelissa. "Kiire luo vapaa…

Ollaan tässä

Täällä on Vanhalinnassa sellainen kujanpätkä, jonka varrella asuu ihan tosi monta koiraa. Pari niistä on onnistunut säikäyttämään Luumuraukan muutaman kerran pahanpäiväisesti, ja koirahan muistaa. Pitkään välttelin kyseisellä alueella lenkkeilyä ja siirsin lähestulkoon kaiken ulkoilun metsiin ja pelloille. Siinä on puolensa. Luonnon hameenhelmoissa piileskelyssä. Linnunlaulu, kuusenneulasten läpi siivilöityvä auringonlasku ja kaikkea muutakin läsnäolohommaa. Mut sit siinä on se toinen puoli. Eli se siis että täysin metsittynyt, nimenomaisesti pellossa elävä maalaiskoira ihan todella unohtaa, miten siellä ihmisten ilmoilla käyttäydytään (ja sekin voi olla ihan hyvä taito toisinaan).
Niinpä otettiin rutiinin alle taas tämä pahamaineinen kujanpätkä. Ja ihan mielenkiinnolla olen sivusta seurannut sitä menoa. Kukkotappelointia, taistelevia metsoja ja rehellistä game on -meininkiä. Ja siis tämä kaikki tuossa pienessä koirassa ihan yksinään. Ne fleksinnarussa pokkuroinnit, valehyökkäykset, se…