Siirry pääsisältöön

Punainen nahkaolkalaukku

Markku levittää maksamakkaraa ruispuikulan puolikkaalle. Samalla kun maksamakkara taipuu voiveitsen alla, sen pyöreä muoto lohkeaa reunasta. Johanna laahustaa huoneestaan jääkaapille ja sihauttaa pepsimakspullon auki. Juoma suhisee ikean jalalliseen arkiviinilasiin, ja tyttären väsynyt katse väistää isän. Markku huokaa mutta Johanna äänekkäämmin. Kunpa se löytäisi iloa jostakin, Markku miettii, ja antaa katseensa vaeltaa tyttären ruokkoamattomassa hiuspehkossa.
 Lähdettäiskö johonkin reissuun? Mitä sanoisit, jos ostan sulle joululahjaksi pitkän viikonlopun jossain? Ulkomailla ihan. Yhdessä mentäis Tallinnaan tai vaikka Kööpenhaminaan.
 Okei, Johanna vastaa, ja ihan kuin Markku olisi nähnyt hymyn häivähtävän hänen kasvoillaan, huulten aavistuksen kohoavan reunoistaan.

**

Oslo-Gardermoenin lentoasemalla skandiksi murtava naisääni pyytää viimeisiä Tokioon matkustavia siirtymään portille. Johanna kulauttaa viimeisen, jo hailakaksi käyneen tilkan mocha chai lattestaan ja kiertää tuhkanvaaleaksi värjäämänsä hiussuortuvan otsaltaan etusormensa ympärille. Hän vilkaisee kärsimättömänä puhelintaan ja tuntee itsekin hengityksensä pinnallisuuden. No vihdoin! 
     Vihdoin Lauren päivittää IG storyaan. Videolla nuori vaalea-, lähes harmaatukkainen nainen kertoo innoissaan alkavasta Euroopan-kiertueestaan. Taustalla näkyy kirkkaana hohtava Departures-valotaulu. Nainen kuvaa itseään oikealla kädellä ylhäältä alaviistoon, hymyilee leveästi ja kävelee samalla kohti taustalla kotoisana kutsuvaa Espresso Housea.
 Ja jokaisen varhaisen matkapäivän kruunaa mocha chai latte, tämä kehrää leveän, virheettömän hammasrivistön väläyttävän hymynsä takaa. 
     Johanna tuijottaa kännykkänsä näyttöä ja hymähtää tuskin kuuluvasti. Niin kuin sitä nyt erikseen tarvitsisi vielä mainostaa. Punaisia kynsiään kahvilan pöydänreunaan naputellen Johanna skannaa uuteen päivään heräilevän lentoaseman tiputellen eteneviä ihmisjoukkoja. Sieltähän hän saapuukin, juuri sopivasti ja aikataulun mukaan. Sydän hyppäisi yhden lyönnin jos ehtisi.
     Lauren asettuu leivosvitriinin eteen ja elehtii käsillään myyjälle jotain. Nauru kuuluu Johannan pöytään asti. Lauren laskee suuren hehkuvanpunaisen Baum und Pferdgartenin nahkaolkalaukkunsa lattialle kaivaessaan tiukkojen mustanharmaiden farkkujensa takataskusta pikkurahaa. Johanna asettuu jonoon Laurenin perään ja sallii itsensä uppoutua ihan hetkeksi tämän pitkien hiusten lumoavaan tuoksuun. Se on sitä sitruunajuustokakun hajuista pesun jälkeen kosteisiin hiuksiin jätettävää hoitoainetta, Johanna tunnistaa, mutta puree alahuultaan, koska ei saa merkkiä päähänsä.
     Ennen kuin Lauren ottaa tiskiltä lattensa ja kääntyy nostamaan laukkuaan lattialta, Johanna on jo vaihtanut sen omaansa, tismalleen samanlaiseen. Lauren on todennäköisesti jo matkalla ensimmäiseen keikkakaupunkiin huomatessaan laukkunsa vaihtuneen. Varmana se ei sieltä mitään kaipaa, Johanna ajattelee ja kävelee rivakasti portilleen, punaista nahkalaukkua kuin aarretta kainalossaan puristaen.

**

Myöhemmin saman päivän iltana Johanna levittää huoneessaan Laurenin kassin sisällön lipaston päälle. Yksitellen hän nostaa meikit, vaihtovaatteet, kuulokkeet ja sekalaisia papereita varoen siistiin riviin kuin alttarille. Hän kiertää Revlonin ylellisen näköisen mustakultaisen huulipunan, sävyn 046, auki ja levittää sitä peiliä kohti kumartuen huulilleen. Hieman rajojen yli, etenkin yläkaarteisiin, amorinkaaren viereen ihan niin kuin Laurenilla. "Bombshell Red", mikäpä muukaan, Johanna ajattelee tarkastellen samalla mitä muuta Laurenin meikkipussi pitää sisällään.
     Johannan kirjoituspöydällä on syyskuun Trendi-lehden numero auki artikkelin kohdalta, jota tähdittää Lauren. Jutun kuvassa tämä esittelee uutuuttaan kiiltävää punaista nahkalaukkuaan ja kertoo luottavansa tanskalaiseen designiin siinä määrin, ettei lähde enää minnekään ilman suosikkilaukkuaan. Johanna taputtelee ylimääräisen punan kasvopaperiin, suipistaa huulensa suukon muotoon, väläyttää leveän, hammasrivistön paljastavan hymyn peilille ja marssii hyväntuulisena ulos huoneestaan.
     Markku puristaa maksamakkaratuubista viimeisenkin murun ruispuikulan päälle ja hymähtää itseensä tyytyväisenä. Hyvää se Oslon-matka tuntuu tehneen, hän ajattelee, vaikka samalla pyöritteleekin päätään noin tummanpuhuvalle huulipunalle. Kaikkea ne nuoret kanssa.

***



Luit juuri kirjoitusharjoitukseni tuloksena syntyneen novellin. Tavoitteeni oli poistua mukavuusalueeltani, joten pyysin muilta speksit kirjoitukselleni. Tällaiset raamit mulle annettiin:
Missä: lentokentällä
Mitä: käsimatkatavarat vaihtuneet identtisiin
Ketkä: isä, tytär ja tyttären suurin idoli
Tunnetila: kateus, luottamus, vapaus (to be fair, valitsin näistä vain yhden, eli kateuden).

Kerkesinkin jo oman IG Storyni puolella märehtiä tehtävän vaikeutta. Vaikeaahan sen tulikin olla, jotta itse tehtävänanto täyttyisi: poistu mukavuusalueelta, tee vaikeita juttuja, niele, taistele ja suorita. That's it. Vaikean mulle teki saamistani raameista tuo idolitematiikka. Se on mulle itselleni niin vierasta, sillä en ole koskaan oikein kunnolla itse fanittanut ketään tai mitään. Kirjoitin suunnitelman/rungon novellille jo heti maanantaina tehtävän saatuani. Vasta nyt lauantaina tohdin käydä itse kirjoittamisen pariin. Mieli teki moneen kertaan a) vaihtaa tunnetilaa kokonaan b) poistaa yksi tai useampi novellin henkilöhahmoista c) sorkkia itse tapahtumaa, eli että mitä jos ne matkatavarat ei menisikään sekaisin tai muuta vastaavaa d) haudata koko tehtävä sen ylitsepääsemättömän vaikeuden vuoksi.

Vasta kun ymmärsin siirtää idoliaihetta kohtaan tuntemani vierauden taka-alalle ja ottaa tehtävään oppimisnäkökulman, löysin uudenlaista motivaatiota tehtävän suorittamiseen. Mun tarkoitus ei olekaan kirjoittaa yhdentekevästä lentokentällä tapahtuvasta fanikohtaamisesta, vaan pyrkiä löytämään oma ääneni niinkin vieraalta ja triviaalilta tuntuvasta aiheesta huolimatta. Mulla oli tässä jossain kohtaa mustempiakin sävyjä, kuten hiusten repimistä päästä ja niiden liimaamista jonkun toisen päähän. Isän sovittaminen tähän kaikkeen oli hankalaa, mutta loppujen lopuksi Markusta muodostui päässäni hahmo, jolla voisi tulevaisuudessa olla suurempikin rooli kirjoituksissani.

Mukavuusalueelta poistumistehtäväni täytti nimenomaisen tarkoituksensa, mutta se avasi myös jonkunlaisen proosallisen lukon. Aina ei tarvitse päästä ihanteelliseen lopputulokseen, vaan tuloskin sinänsä riittää. Jos haluat lukea blogissani novellin itse määrittämilläsi spekseillä, laita mulle sähköpostia osoitteeseen janina.saari (at) gmail.com tai jätä viesti Instagram-tilini inboksiin. Mielelläni kipuilen vielä lisää tän harjoituksen tiimoilta.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aloitin

Aloitin romaaninkirjoitustyön. Yhtenä iltana, kaadoin lasillisen punaviiniä ja tartuin lyijykynään. Suunnitelma erityisesti aloituksesta on päässäni aukoton, paperilla teksti yllättävien ponnistusten takana. Sytyin projektin alkuunsaannista, mutta lannistuin heti seuraavana päivänä siitä, että palavan kirjoittamishaluni, jopa -tarpeeni toteuttaminen ei johtanutkaan läpi yön kestävään flowtilaan. Tilaan, jossa havahdutaan auringonnousuun ja jossa unen väliinjäännistä huolimatta olo on kuin supersankarilla. Ehei. Ei tullut sitä tilaa. Tuli epävarmuus. Tuli epävarmuus omista kyvyistä. Mitä jos tämä ei olekaan se mun tie? Mitä jos tämä on koko ajan yhtä hankalaa? Jos mua ei sittenkään ole tehty tätä varten?
Sittemmin en kirjoittanut mitään. Suuri musta muistikirjani täysmaidonvalkeine sivuineen ja tyhjyyttään lohmottavine sivuineen työnsi luotaan. Jos en kirjoita, en voi myöskään epäonnistua, ajattelin. Ja paskat. En ole koskaan ennenkään uskonut tuuriin tai muuhun hölynpölyyn. Uskon kovaa…

Syöksyn

Syöksyn tiheän metsikön läpi. Polku on rajoiltaan selkeä, haarautuu. Kasvillisuus on tiheää ja sateen kostuttamaa. En vaivaudu enää siirtämään jokaista kasvoilleni lävähtävää oksaa, vaan pusken mieluummin läpi. On vaikeaa nähdä eteen, mutta tiedän silti minne olen menossa. Tiedän sen, tunnen sen. Odotus hengästyttää. Kun metsä on tiheimmillään, lisään vauhtia. Huohotukseni tahdittaa minua kantavien jalkojeni tasaista rummutusta.
Yhtäkkiä huomaan seisovani jyrkänteellä, rannalla, tuulessa. Maistan kielenkärjellä suolan ylähuulellani. Merivettä tai hikeä se on. Aavan ja kaiken sen kirkkauden sokaisemana en näe mitään mutta samalla näen kaiken. Horisontissa ei ole mitään ja silti siellä on koko maailma. Hymyilen.
**
Olen haalinut ja rakentanut. Olen viihtynyt ja nauttinutkin. Samalla olen pelännyt. Olen pelännyt tarttua suurimpaan unelmaani. Olen pelännyt epäonnistumista ja siihen liittyvää häpeää. Kaatumisesta aiheutuvia ruhjeita ja pettymystä. Enää en anna pelon rajoittaa. Enää en pelkää.