Siirry pääsisältöön

Lakkasin

Lakkasin kuulemasta omaa ääntäni. Ympäristö kohisee joskus niin kovaa, että ääntään on vaikea kuulla. Ja kun sitä on vaikea kuulla, ei sitä oikein jaksa yrittää kuunnellakaan. Kun kaikkialla suhisee, kohisee ja paukkuu, rauhaa ja oikeanlaista mielentilaa kirjoittamiselle on vaikea taikoa. Niinpä lakkasin kirjoittamasta. En kirjoittanut mitään kahteen kuukauteen. En niin yhtään mitään.

Kuulostaa lohduttomalta, mutta sitä se ei onneksi ole. Enkä ollut minäkään. Aloitin taas jokailtaisen rauhoittumisjoogani. Muistan taas hengittää ja liikkua samanaikaisesti. Imaisin puolentusinaa henkisen kasvun teosta, ja tiedän muun muassa olevani emotionaalisesti estynyt, aggressiotaan häpeillen piilotteleva keltainen tyyppi, jonka on vaikea vastaanottaa asioita elämässään*. Lohdutonta tämäkin? No ei sentään. Joskus on kaiveltava syvältä aarteiden löytämiseksi. Joskus ne aarteetkin on ensin putsattava läpikotaisin edes ymmärtääkseen mitä on löytänyt. 

Ääni on varmaan menetettävä kokonaan ennen kuin sitä jälleen ymmärtää kuunnella. Seisoin viime perjantaina Gdanskissa Kanał na stępcen rannalla ja vollotin keuhkoputkiin valuvassa kurkkukivussa, sirkkeliä muistuttavassa päänsäryssä ja lähes äänettömänä hotelliin palaamisen mielettömyyttä. Joskus on kuitenkin ymmärrettävä pysähtyä voidakseen jälleen jatkaa. Seuraavana aamuna istuin jälleen itsenikin yllättäneessä reippauden olotilassani hotellihuoneen ikkunasyvennyksessä ja perehdyin naakkaparven ja kaupungin ylle vyöryvän sumun estetiikkaan. Paperilla ja lyijykynällä siihen perehdyin. Mendelssohnin tarjoillessa kuulokkeistani herkkää tunnelmaa kirjoitusharjoitukselleni.

Kävin Gdanskissa nyt ensimmäistä kertaa. Nautin kaikkien aikojen suosikkikirjailijani Günter Grassin synnyinkaupunkiin tutustumisesta ja Oskarin jalanjäljillä hiippailemisesta. Peltirummun kasvunsa kesken jättäneen Oskarin tulkitaan viittaavan joko itse kirjailijaan tai jopa Gdanskin kaupunkiin, Danzigiin. Oskar pystyy äänellään rikkomaan lasia ja pysäyttämään tällä tavalla maailman ainakin hetkeksi sijoilleen. Punavalkoista peltirumpuaan rummuttaen hän teki omat kirjallisuushistoriallisesti unohtumattomat tulkintansa maailmanmenosta.

Itsekin taisin löytää ääneni jälleen. Lasia en sillä riko, mutta kirjoittamaan sillä pystyn. Ja voi mitä sillä vielä kirjoitankaan.


*Kimmo Takanen: Tunne lukkosi (WSOY 2011); Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen: Vihainen nainen (Kirjapaja 2018); Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni (Atena 2018); David Richo: Kuinka olla aikuinen ihmisssuhteissa (Viisas elämä 2012).

Jos kaipaat lisälukemista selfhelpin, henkisen kasvun ja sen sellaisen saralta, lue myös vaikka Eckhart Tollen Läsnäolon voima (Viisas elämä 2017), Charles Duhiggin The Power of Habit, Aki Hintsan Voittamisen anatomia (WSOY 2015) tai Frank Martelan Valonöörit (Gummerus 2015).



Brzeźno, marraskuu 2018. Lainaus on Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen teoksesta Vihainen nainen - Hyvä paha aggressio. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aloitin

Aloitin romaaninkirjoitustyön. Yhtenä iltana, kaadoin lasillisen punaviiniä ja tartuin lyijykynään. Suunnitelma erityisesti aloituksesta on päässäni aukoton, paperilla teksti yllättävien ponnistusten takana. Sytyin projektin alkuunsaannista, mutta lannistuin heti seuraavana päivänä siitä, että palavan kirjoittamishaluni, jopa -tarpeeni toteuttaminen ei johtanutkaan läpi yön kestävään flowtilaan. Tilaan, jossa havahdutaan auringonnousuun ja jossa unen väliinjäännistä huolimatta olo on kuin supersankarilla. Ehei. Ei tullut sitä tilaa. Tuli epävarmuus. Tuli epävarmuus omista kyvyistä. Mitä jos tämä ei olekaan se mun tie? Mitä jos tämä on koko ajan yhtä hankalaa? Jos mua ei sittenkään ole tehty tätä varten?
Sittemmin en kirjoittanut mitään. Suuri musta muistikirjani täysmaidonvalkeine sivuineen ja tyhjyyttään lohmottavine sivuineen työnsi luotaan. Jos en kirjoita, en voi myöskään epäonnistua, ajattelin. Ja paskat. En ole koskaan ennenkään uskonut tuuriin tai muuhun hölynpölyyn. Uskon kovaa…

Syöksyn

Syöksyn tiheän metsikön läpi. Polku on rajoiltaan selkeä, haarautuu. Kasvillisuus on tiheää ja sateen kostuttamaa. En vaivaudu enää siirtämään jokaista kasvoilleni lävähtävää oksaa, vaan pusken mieluummin läpi. On vaikeaa nähdä eteen, mutta tiedän silti minne olen menossa. Tiedän sen, tunnen sen. Odotus hengästyttää. Kun metsä on tiheimmillään, lisään vauhtia. Huohotukseni tahdittaa minua kantavien jalkojeni tasaista rummutusta.
Yhtäkkiä huomaan seisovani jyrkänteellä, rannalla, tuulessa. Maistan kielenkärjellä suolan ylähuulellani. Merivettä tai hikeä se on. Aavan ja kaiken sen kirkkauden sokaisemana en näe mitään mutta samalla näen kaiken. Horisontissa ei ole mitään ja silti siellä on koko maailma. Hymyilen.
**
Olen haalinut ja rakentanut. Olen viihtynyt ja nauttinutkin. Samalla olen pelännyt. Olen pelännyt tarttua suurimpaan unelmaani. Olen pelännyt epäonnistumista ja siihen liittyvää häpeää. Kaatumisesta aiheutuvia ruhjeita ja pettymystä. Enää en anna pelon rajoittaa. Enää en pelkää.

Punainen nahkaolkalaukku

Markku levittää maksamakkaraa ruispuikulan puolikkaalle. Samalla kun maksamakkara taipuu voiveitsen alla, sen pyöreä muoto lohkeaa reunasta. Johanna laahustaa huoneestaan jääkaapille ja sihauttaa pepsimakspullon auki. Juoma suhisee ikean jalalliseen arkiviinilasiin, ja tyttären väsynyt katse väistää isän. Markku huokaa mutta Johanna äänekkäämmin. Kunpa se löytäisi iloa jostakin, Markku miettii, ja antaa katseensa vaeltaa tyttären ruokkoamattomassa hiuspehkossa. – Lähdettäiskö johonkin reissuun? Mitä sanoisit, jos ostan sulle joululahjaksi pitkän viikonlopun jossain? Ulkomailla ihan. Yhdessä mentäis Tallinnaan tai vaikka Kööpenhaminaan. – Okei, Johanna vastaa, ja ihan kuin Markku olisi nähnyt hymyn häivähtävän hänen kasvoillaan, huulten aavistuksen kohoavan reunoistaan.
**
Oslo-Gardermoenin lentoasemalla skandiksi murtava naisääni pyytää viimeisiä Tokioon matkustavia siirtymään portille. Johanna kulauttaa viimeisen, jo hailakaksi käyneen tilkan mocha chai lattestaan ja kiertää tuhkanvaa…