Siirry pääsisältöön

Aloitin

Aloitin romaaninkirjoitustyön. Yhtenä iltana, kaadoin lasillisen punaviiniä ja tartuin lyijykynään. Suunnitelma erityisesti aloituksesta on päässäni aukoton, paperilla teksti yllättävien ponnistusten takana. Sytyin projektin alkuunsaannista, mutta lannistuin heti seuraavana päivänä siitä, että palavan kirjoittamishaluni, jopa -tarpeeni toteuttaminen ei johtanutkaan läpi yön kestävään flowtilaan. Tilaan, jossa havahdutaan auringonnousuun ja jossa unen väliinjäännistä huolimatta olo on kuin supersankarilla. Ehei. Ei tullut sitä tilaa. Tuli epävarmuus. Tuli epävarmuus omista kyvyistä. Mitä jos tämä ei olekaan se mun tie? Mitä jos tämä on koko ajan yhtä hankalaa? Jos mua ei sittenkään ole tehty tätä varten?

Sittemmin en kirjoittanut mitään. Suuri musta muistikirjani täysmaidonvalkeine sivuineen ja tyhjyyttään lohmottavine sivuineen työnsi luotaan. Jos en kirjoita, en voi myöskään epäonnistua, ajattelin. Ja paskat. En ole koskaan ennenkään uskonut tuuriin tai muuhun hölynpölyyn. Uskon kovaan työhön ja tiedän, että siihen musta on. Jos mua ei ole tehty tätä varten, mä teen tän homman mua varten. Simppeliä, eikös?

En edelleenkään ole tarttunut uudelleen Hannan ja Ilmarin tarinaan, mutta enää en anna mieleni epäröidä taitoani työntekoon. Niinpä ihan omaksi muistutukseni kerron mitä olen viime aikoina miettinyt unelmien saavuttamisesta ja siitä kovasta työstä lopputuloksen takana.

  • Älä pelkää epäonnistumista. Jos annat pelon rajoittaa, et saa aikaiseksi mitään.
  • Muista että ketään ei oikeasti kiinnosta muu kuin oma elämänsä. Ketään ei kiinnosta sun elämä - menestyksesi tai epäonnistumisesi - yhtä paljon kuin sua itseäsi.
  • Priorisoi! Hallitse aikaasi. Mieti mikä on oikeasti tärkeää ja tee sitä. Hirvee klisee mut tee enemmän niitä juttuja, joista tulet onnelliseksi. Miksi kuluttaisit aikaa tehden kaikkea ei-niin-merkityksellistä siten, ettei sulle jää aikaa sille, joka on oikeasti kaikkein tärkeintä? Esimerkkinä nyt vaikka jumittaminen someen, kun voisit lukea kirjaa whatever.
  • Olet ainutlaatuinen juuri tuollaisena kuin olet. Jos joku on sen jo tehnyt, sun ei kannata tehdä sitä uudestaan. Kulje rohkeasti omaa tietäsi, miten kivikkoinen se onkaan.
  • Ja vimpaksi se minkä kanssa mulla on itsellä varmaan eniten sulattamista: Tehty on parempi kuin täydellinen. Viilata voi hautaan saakka, mutta mitä täydellisyys edes on? Urbaani legenda, ei sellaista ole olemassakaan. Esimerkiksi voisin nostaa vaikka edellisen tekstini, jossa näin jälkikäteen luettuna on ainakin kolme kertaa käytetty sanaa tiheä (laske vaikka!). Mut pystyn elämään asian kanssa, koska nyt se teksti joka tapauksessa on siellä. Parempi siellä kuin edelleen riimuina ruutupaperilla.
Viisaita ajatuksia, eikä tietenkään omasta päästäni. Jos haluat tutustua enemmän tyyppeihin näiden mantrojen takana, kannattaa tsekata upean Nanin inspiroiva Luovia-verkosto luovan alan yrittäjille, Seth Godinin (liiketoiminnallista) ainutlaatuisuutta pohtiva Purple Cow sekä Brené Brownin Braving the Wilderness, joka herättää ajatuksia rohkeudesta olla oma itsensä ja oikeasti kuulua.




Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Punainen nahkaolkalaukku

Markku levittää maksamakkaraa ruispuikulan puolikkaalle. Samalla kun maksamakkara taipuu voiveitsen alla, sen pyöreä muoto lohkeaa reunasta. Johanna laahustaa huoneestaan jääkaapille ja sihauttaa pepsimakspullon auki. Juoma suhisee ikean jalalliseen arkiviinilasiin, ja tyttären väsynyt katse väistää isän. Markku huokaa mutta Johanna äänekkäämmin. Kunpa se löytäisi iloa jostakin, Markku miettii, ja antaa katseensa vaeltaa tyttären ruokkoamattomassa hiuspehkossa. – Lähdettäiskö johonkin reissuun? Mitä sanoisit, jos ostan sulle joululahjaksi pitkän viikonlopun jossain? Ulkomailla ihan. Yhdessä mentäis Tallinnaan tai vaikka Kööpenhaminaan. – Okei, Johanna vastaa, ja ihan kuin Markku olisi nähnyt hymyn häivähtävän hänen kasvoillaan, huulten aavistuksen kohoavan reunoistaan.
**
Oslo-Gardermoenin lentoasemalla skandiksi murtava naisääni pyytää viimeisiä Tokioon matkustavia siirtymään portille. Johanna kulauttaa viimeisen, jo hailakaksi käyneen tilkan mocha chai lattestaan ja kiertää tuhkanvaa…

Syöksyn

Syöksyn tiheän metsikön läpi. Polku on rajoiltaan selkeä, haarautuu. Kasvillisuus on tiheää ja sateen kostuttamaa. En vaivaudu enää siirtämään jokaista kasvoilleni lävähtävää oksaa, vaan pusken mieluummin läpi. On vaikeaa nähdä eteen, mutta tiedän silti minne olen menossa. Tiedän sen, tunnen sen. Odotus hengästyttää. Kun metsä on tiheimmillään, lisään vauhtia. Huohotukseni tahdittaa minua kantavien jalkojeni tasaista rummutusta.
Yhtäkkiä huomaan seisovani jyrkänteellä, rannalla, tuulessa. Maistan kielenkärjellä suolan ylähuulellani. Merivettä tai hikeä se on. Aavan ja kaiken sen kirkkauden sokaisemana en näe mitään mutta samalla näen kaiken. Horisontissa ei ole mitään ja silti siellä on koko maailma. Hymyilen.
**
Olen haalinut ja rakentanut. Olen viihtynyt ja nauttinutkin. Samalla olen pelännyt. Olen pelännyt tarttua suurimpaan unelmaani. Olen pelännyt epäonnistumista ja siihen liittyvää häpeää. Kaatumisesta aiheutuvia ruhjeita ja pettymystä. Enää en anna pelon rajoittaa. Enää en pelkää.