Siirry pääsisältöön

Tekstit

Hajanaisia ajatelmia matkan varrelta

Piipahdin viikonloppuna veljeni kanssa Hämeenlinnassa. Hän oli joululahjaksi järjestänyt liput Vesalan keikalle ja yöpymisen Hotelli Emiliassa (niinpä!). Retki oli arjen yläpuolelle heittävine vaikutuksineen oikein tervetullut rentouttava paussi. Hämeen linnan pihamailla kiertelyn, köykäisen geokätköilyn, kahvinjuonnin ja kulinaarisen elämystelyn lomassa tuli pyöriteltyä päässä jos minkälaisia aiheita. Mikä tahansa poistuminen tavan ympäristöistä tarjoaa mielelle virikettä ihan uudella tavalla, mikä onkin itse asiassa todennäköisesti myös se pointti Julia Cameronin taiteilijatreffien konseptin takana (Tie luovuuteen). Pyrkimättä sen enempää järjestämään ajatelmiani mihinkään tärkeys- tai järkevyysjärjestykseen, mietin reissun aikana muun muassa, että aika jännä et siitä huolimatta miten monta kilometriä (135 suuntaansa, muuten) ajoimme läpi varsinaisen Suomen ja hyvän matkaa syvälle Kanta-Hämeeseen, emme yhtä hajareisin ojaa ylittämästä yllätettyä peuraa lukuun ottamatta tavanneet mets…
Uusimmat tekstit

Elämä on kuitenkin valinta

[Tänään(kään) ei toimi. Kirjoittamiseni on rikki.] Mulla on tässä kaks sivua muistiinpanoja suorittamisesta ja kiireestä sekä Yhteishyvän artikkeli toisessa välilehdessä auki. Siitä miten suomalaisia vaivaa kiire ja stressi vapaa-ajallakin. Miten itsekin olen tavannut buukata kalenterin kesäviikonloput täyteen hyvissä ajoin jo toukokuussa kaikella mukavalla menolla ja gettogetherillä. Sitten jossain kohtaa jo pian juhannuksen jälkeen hengästyneenä ihmetellä et se on kesä nyt. Elokuussa surkutella pimeneviä iltoja ja kerran toisensa jälkeen nostaa esille miten nopeasti kesä onkaan taas mennyt. Kesä. Päivät, viikot, vuodet, kymmenetkin. 
[Ei hitto alkaako se sittenkin wörkkiä. Meinasin jo luovuttaa ja hakea toisen lasin valkkua. Avata sittenkin Netflixin ja sieltä kiusallisesti mut koukuttaneen Outlanderin]. "Kiire, hätä, hoppu! Reilusti yli puolet suomalaisista kokee kiirettä vapaa-ajallaan viikoittain. Mikä meidät rauhoittaisi?" ihmetellään artikkelissa. "Kiire luo vapaa…

Ollaan tässä

Täällä on Vanhalinnassa sellainen kujanpätkä, jonka varrella asuu ihan tosi monta koiraa. Pari niistä on onnistunut säikäyttämään Luumuraukan muutaman kerran pahanpäiväisesti, ja koirahan muistaa. Pitkään välttelin kyseisellä alueella lenkkeilyä ja siirsin lähestulkoon kaiken ulkoilun metsiin ja pelloille. Siinä on puolensa. Luonnon hameenhelmoissa piileskelyssä. Linnunlaulu, kuusenneulasten läpi siivilöityvä auringonlasku ja kaikkea muutakin läsnäolohommaa. Mut sit siinä on se toinen puoli. Eli se siis että täysin metsittynyt, nimenomaisesti pellossa elävä maalaiskoira ihan todella unohtaa, miten siellä ihmisten ilmoilla käyttäydytään (ja sekin voi olla ihan hyvä taito toisinaan).
Niinpä otettiin rutiinin alle taas tämä pahamaineinen kujanpätkä. Ja ihan mielenkiinnolla olen sivusta seurannut sitä menoa. Kukkotappelointia, taistelevia metsoja ja rehellistä game on -meininkiä. Ja siis tämä kaikki tuossa pienessä koirassa ihan yksinään. Ne fleksinnarussa pokkuroinnit, valehyökkäykset, se…

Punainen nahkaolkalaukku

Markku levittää maksamakkaraa ruispuikulan puolikkaalle. Samalla kun maksamakkara taipuu voiveitsen alla, sen pyöreä muoto lohkeaa reunasta. Johanna laahustaa huoneestaan jääkaapille ja sihauttaa pepsimakspullon auki. Juoma suhisee ikean jalalliseen arkiviinilasiin, ja tyttären väsynyt katse väistää isän. Markku huokaa mutta Johanna äänekkäämmin. Kunpa se löytäisi iloa jostakin, Markku miettii, ja antaa katseensa vaeltaa tyttären ruokkoamattomassa hiuspehkossa. – Lähdettäiskö johonkin reissuun? Mitä sanoisit, jos ostan sulle joululahjaksi pitkän viikonlopun jossain? Ulkomailla ihan. Yhdessä mentäis Tallinnaan tai vaikka Kööpenhaminaan. – Okei, Johanna vastaa, ja ihan kuin Markku olisi nähnyt hymyn häivähtävän hänen kasvoillaan, huulten aavistuksen kohoavan reunoistaan.
**
Oslo-Gardermoenin lentoasemalla skandiksi murtava naisääni pyytää viimeisiä Tokioon matkustavia siirtymään portille. Johanna kulauttaa viimeisen, jo hailakaksi käyneen tilkan mocha chai lattestaan ja kiertää tuhkanvaa…

Lakkasin

Lakkasin kuulemasta omaa ääntäni. Ympäristö kohisee joskus niin kovaa, että ääntään on vaikea kuulla. Ja kun sitä on vaikea kuulla, ei sitä oikein jaksa yrittää kuunnellakaan. Kun kaikkialla suhisee, kohisee ja paukkuu, rauhaa ja oikeanlaista mielentilaa kirjoittamiselle on vaikea taikoa. Niinpä lakkasin kirjoittamasta. En kirjoittanut mitään kahteen kuukauteen. En niin yhtään mitään.
Kuulostaa lohduttomalta, mutta sitä se ei onneksi ole. Enkä ollut minäkään. Aloitin taas jokailtaisen rauhoittumisjoogani. Muistan taas hengittää ja liikkua samanaikaisesti. Imaisin puolentusinaa henkisen kasvun teosta, ja tiedän muun muassa olevani emotionaalisesti estynyt, aggressiotaan häpeillen piilotteleva keltainen tyyppi, jonka on vaikea vastaanottaa asioita elämässään*. Lohdutonta tämäkin? No ei sentään. Joskus on kaiveltava syvältä aarteiden löytämiseksi. Joskus ne aarteetkin on ensin putsattava läpikotaisin edes ymmärtääkseen mitä on löytänyt. 
Ääni on varmaan menetettävä kokonaan ennen kuin sitä…

Aloitin

Aloitin romaaninkirjoitustyön. Yhtenä iltana, kaadoin lasillisen punaviiniä ja tartuin lyijykynään. Suunnitelma erityisesti aloituksesta on päässäni aukoton, paperilla teksti yllättävien ponnistusten takana. Sytyin projektin alkuunsaannista, mutta lannistuin heti seuraavana päivänä siitä, että palavan kirjoittamishaluni, jopa -tarpeeni toteuttaminen ei johtanutkaan läpi yön kestävään flowtilaan. Tilaan, jossa havahdutaan auringonnousuun ja jossa unen väliinjäännistä huolimatta olo on kuin supersankarilla. Ehei. Ei tullut sitä tilaa. Tuli epävarmuus. Tuli epävarmuus omista kyvyistä. Mitä jos tämä ei olekaan se mun tie? Mitä jos tämä on koko ajan yhtä hankalaa? Jos mua ei sittenkään ole tehty tätä varten?
Sittemmin en kirjoittanut mitään. Suuri musta muistikirjani täysmaidonvalkeine sivuineen ja tyhjyyttään lohmottavine sivuineen työnsi luotaan. Jos en kirjoita, en voi myöskään epäonnistua, ajattelin. Ja paskat. En ole koskaan ennenkään uskonut tuuriin tai muuhun hölynpölyyn. Uskon kovaa…

Syöksyn

Syöksyn tiheän metsikön läpi. Polku on rajoiltaan selkeä, haarautuu. Kasvillisuus on tiheää ja sateen kostuttamaa. En vaivaudu enää siirtämään jokaista kasvoilleni lävähtävää oksaa, vaan pusken mieluummin läpi. On vaikeaa nähdä eteen, mutta tiedän silti minne olen menossa. Tiedän sen, tunnen sen. Odotus hengästyttää. Kun metsä on tiheimmillään, lisään vauhtia. Huohotukseni tahdittaa minua kantavien jalkojeni tasaista rummutusta.
Yhtäkkiä huomaan seisovani jyrkänteellä, rannalla, tuulessa. Maistan kielenkärjellä suolan ylähuulellani. Merivettä tai hikeä se on. Aavan ja kaiken sen kirkkauden sokaisemana en näe mitään mutta samalla näen kaiken. Horisontissa ei ole mitään ja silti siellä on koko maailma. Hymyilen.
**
Olen haalinut ja rakentanut. Olen viihtynyt ja nauttinutkin. Samalla olen pelännyt. Olen pelännyt tarttua suurimpaan unelmaani. Olen pelännyt epäonnistumista ja siihen liittyvää häpeää. Kaatumisesta aiheutuvia ruhjeita ja pettymystä. Enää en anna pelon rajoittaa. Enää en pelkää.